Assimilaatiomalli

Assimilaatiomallissa itse nähdään ääniyhteisönä, jossa on useita eri minätiloja. Assimilaatiomallin ääniversiossa minätiloja kutsutaan ääniksi. Äänet toimivat kuin vuorovaikutuksessa olevat hahmot tarinassa. Jokaisella heistä on tarina kerrottavanaan omasta kokemuksestaan ja omasta kannastaan. Äänten välinen vuoropuhelu voi olla ystävällistä tai haastavaa. Jännitteet ja ristiriidat äänten välillä voivat olla terveen toimivan itsen normaaleja piirteitä, mutta voivat myös muodostua psykologiseksi ongelmaksi. Keskenään toimeentulevat äänet luovat ääniyhteisön, josta muodostuu tavallinen itse (self). 

Ihmisissä on minätiloja/ääniä, jotka ovat syntyneet traumaattisissa tapahtumissa tai lapsuuden tuhoisissa ihmissuhteissa. Ongelmallisista kokemuksista syntyneet äänet eivät assimiloidu ääniyhteisöön, vaan niitä kohdellaan sen sijaan ei-toivottuina tai vieraina. Ne vaijennetaan, eivätkä ne kehity ihmisen psyykkisen säätelyn piiriin, kuten ääniyhteisön äänet. Vaijennetut äänet eivät hiljene, vaan niiden tapa toimia on reaktiivista ja impulsiivista. Niistä syntyvät ajatukset ja tunteet koetaan usein kiellettyinä. Ihminen on vaikeassa, jopa sietämättömässä ristiriidassa itsensä kanssa. 

Terapiassa pyritään saamaan vaijennetut äänet näkyviksi, kuullaan niiden tarina ja hyväksytään ne osana itseä.